Olen digipeliajan ja kotitietokonekauden lapsi. Varhaisteini-iässä 1980-luvun alussa näin ensi kertaa elämässäni arcadevideopelejä ja monien ikätoverieni tapaan ihastuin heti piipittäviin ja kohahteleviin koneisiin, joiden kuvaputkiruudulla eli uudenlainen fantasiamaailma. Ensi kohtaaminen tapahtui maatalousnäyttelyn huvipuistossa, sillä pelejä alkoi vasta vähitellen ilmestyä baareihin eikä varsinaisia pelihalleja vielä oikein ollut. Näyttelyyn olin päässyt vanhempieni mukana ja olin liian nuori ja taskurahaton saadakseni pelata pelejä. Silti tai ehkä sen vuoksi videopelien houkutus käynnisti innostuksen, joka ensin johti ohjelmointiharrastukseen ja sen jälkeen työuraan ohjelmoinnin ja ohjelmistojen parissa.
Muutama näistä 80-luvun pelistä on syöpynyt mieleeni pysyvästi kuin katodisädeputken ruutuun palanut haamukuva, vaikken aluksi edes tiennyt kyseisten pelien nimiä. Keskityin täysin itse pelikokemukseen.
Yhdessä riveittäin hirviöitä liikkui kuin robotit kuvaruudun yläreunasta vähitellen kohti alareunassa olevaa avaruusalusta. Pelaaja liikutteli alusta sivuittain, yrittäen piiloutua ökkiäisten pommitukselta vähitellen hapertuvien suojien taakse, ja ampuen itse ohjuksia kohti monstereita. Loppujen lopuksi alus alus aina tuhoutui viimeistään vihollisten saavuttaessa sen. Jos pelaaja saikin tuhottua koko parven, uusi aalto muukalaisia ilmestyi tilalle jatkamaan säälimättä ja entistä nopeammin hyökkäystä. Silti oli helppo tempautua mukaan pelin haasteeseen selviytyä mahdollisimman kauan taistelussa ja tuhota ennen katkeraa loppua mahdollisimman monta vihulaista.
Toisessa pelissä pelaaja ohjasti pikselisankaria, joka juoksenteli tiilistä rakennetuilla tasoilla ja kiipeili tasolta toiselle tikapuiden avulla. Tässä pelissä viholliset olivat myös outoja hirviöitä, jotka liikkuivat samoja tasoja ja tikapuita pitkin, yrittäen saada pikku-ukon kiinni. Pelihahmon ainoa ase hirviöitä vastaan oli lapio. Pitämällä nappia painettuna ukkeli kaivoi kolmella virtuaalisella lapiollisella reiän tiilitasoon. Hirviö joka putosi reikään jäi siihen jumiin, tosin vain hetkeksi. Ellei pelaaja kiirehtinyt jumittuneen hirviön viereen ja nopsasti täyttänyt reikää uudelleen lapiollaan, hirviö kangertautui ylös kuopasta, samalla muuntautuen entistä vahvemmaksi viholliseksi. Jos pelaaja sai kuopan täyteen hirviön vielä ollessa siinä, se putosi alemmalle tasolle ja kuoli. Ellei sitten hirviö ollut kehittyneempää tyyppiä, joka vaati kahden tai kolmen päällekkäisen reiän ja tason läpi pudottamista. Kuten avaruusalus vs. muukalaisarmeija -pelissä, tässäkin pelaaminen kävi hektisemmäksi ja paniikinomaisemmaksi pelin edetessä.
Myöhemmin sitten opin että avaruusmuukalaisarmeija -pelin nimi oli osuvasti Space Invaders, ’Avaruusvalloittajat’, ja että sen oli tehnyt japanilainen yritys nimeltä Taito. Taitoa peli varmasti vaati sitä suunnitellessa ja ennen kaikkea pelatessa, tähtäimessä parhaan tuloksen ylitys. Peli on jo vuonna 1978 kehitetty, mutta edelleen pelattu ja tunnettu avaruustaistelupelien arkkityyppi.
Space Invaders pelin video Youtubessa, käyttäjältä Matteo Bonora
Mitä tulee tasohyppelypeliin, jonka näin elämäni ensimmäisten videopelien joukossa vanhempieni keskittyessä karja- ja työkone-esittelyihin, se viipyi pitkään muistoissani nimettömänä johtuen siitä etten onnistunut näkemään peliä toistamiseen.
Muutama vuosi myöhemmin kyllä tutustuin erääseen toiseen tasohyppypeliin, mistä tuli paljon kuuluisampi. Tätä peliä oli kehitetty persoonallisemmaksi ja siinä oli paljon lisäelementtejä. Pelin päävihollinen oli iso apina, joka nähtävästi oli napannut tytön panttivangikseen ja kivunnut rakenteilla olevaan kerrostaloon. Pelaajan ohjastamalla sankarilla näytti olevan viikset, lakki ja haalarit, ja hänen tehtävänsä oli kiivetä ylös pelastamaan tyttöstä väistellen gorillan viskomia tynnyreitä. Tynnyrit vierivät alas pitkin rakenteita ja syttyivät tuleen palavan öljytynnyrin liekeistä. Sen jälkeen palavat tynnyrit alkoivat kivuta ylös päin kuin jahdaten miekkosta joka juuri oli hyppien, juosten ja kiiveten päässyt alas vierivien tynnyreiden ohi. Jälleen pelissä syntyi nopeasti paniikinomainen tunnelma vaarojen uhatessa niin ylhäältä kuin alhaalta videopeliukkoa. Eikä siinä kaikki, kun pelaaja oli päässyt ylös tytön luo, gorilla nappasi mamsellin uudestaan kainaloonsa ja kiipesi ylemmälle tasolle, jossa uudet haasteet ja vaarat odottivat sankaria.
Tuosta kuvauksesta nuorimmatkin videopelien pelaajat helposti tunnistavat gorillan ja viiksimiehen, hehän sysäsivät alkuun todellisen peli-imperiumin pelin tehneelle japanilaiselle Nintendo-yhtiölle ja tekivät luojastaan yhden arvostuimmista pelien tekijöistä.
Donkey Kong arcadevideopeli vuodelta 1981 oli järjestyksessä toinen tasohyppypeli jonka näin. Youtube video käyttäjältä Ninsegalover
Noilla varhaisilla arcadepeleillä oli paljon yhteisiä piirteitä, joihin niiden olemus ja lumo perustui. Ne olivat värikkäin kuvioin koristeltuja kaappeja, tavallisesti hieman korkeampia kuin tuolloin ikäiseni pikkunappula. Niissä oli näyttö, jolla pelit varsinaisesti tapahtuivat. Niissä oli kolikonsyöttöaukko, johon sujautettiin vanha markka tai 50 penninen ja saatiin siten ostettua pelivuoro. Niiden sisällä piili äänentoistolaitteisto, joka sähköisellä taikuudella tuotti oudonkuuloisia kohinaisia efektejä ja piipittäviä melodioita. Ja niissä oli peliohjaimet, tavallisesti yksi vipu ja useampia painikkeita, joilla pelaaja pystyi kontrolloimaan hahmoaan pelissä. Kaikki oli rakennettu kestämään äärimmäistä ruhjontaa ja voimankäyttöä, joihin pelaajat pelin tuoksinassa väkisinkin innostuivat. Epäkuntoinen peli kun seisoisi useimmiten tyhjän panttina ja kolikkotuotto pysyisi vähäisenä.
Vivusta, jolla ohjailtiin pelihahmon suuntaa pelissä, käytetiin nimitystä ’joystick’, ja se onkin yksi arcadevideopelien tunnusomaisista piirteistä, vaikkakaan kaikissa peleissä sen tyyppistä ohjainta ei käytetä. Ohjaimet silti ovat keskeinen osa vuorovaikutteista videopelikokemusta, ja siksi joystick onkin mainio vertauskuva pelien interaktiivisuudelle, uudenlaiselle viihdekokemukselle.
Mutta mikä sitten oli se ensimmäinen tasohyppelypeli jonka näin? Peli jossa juostiin tiilitasoilla ja kiipeiltiin tikkailla ja johon ihastuin jo ennen Mariota ja Donkey Kongia, ja jonka pelitapahtumat muistan aivan yhtä elävästi kuin Nintendon ja Taiton varhaiset pelit. Mikä pelin nimi oli, ja kuka sen oli tehnyt?
Vastausta en tiennyt vuosikymmeniin. Sitten viime vuonna luin netistä uutisen että Internet Archive oli julkaissut tietoja sadoista vanhoista arcadepeliklassikoista:
https://archive.org/details/internetarcade
Vaikkakaan Internet Arcade sivusto ei tarjonnut täysin aitoa pelikokemusta arcadepelien alkuperäisillä laitteilla, pystyin selailemaan niitä, lukemaan tietoja kustakin pelistä, ja jopa pelaamaan niitä käyttäen ohjelmistoa joka emuloi vanhan arcadepelin prosessorien ja piirien toimintaa selaimen ja tietokoneen avulla. Tajusin että tämän kokoelman kätköissä olisi mahdolliseti myös tuo peli, jonka nimen olin unohtanut (jos sitä koskaan sinne olin edes tallettanut). Aloin käymään arkiston pelejä järjestelmällisesti läpi, hyppien yli vain ne jotka tunsin jo ennestään.
Olin kahlannut tusinoittain vanhoja pelejä läpi kun vihdoin käynnistin emulaattoriin pelin nimeltä Space Panic, yhtiötä nimeltä Universal.
Internet Archive:
https://archive.org/details/arcade_panic
Wikipedia:
http://en.wikipedia.org/wiki/Space_Panic
Välittömästi pelin alettua tunsin oudonhilpeän ja kaihonsekaisen riemastuksen repeävän jossain sisälläni, sillä olin vihdoin löytänyt pelin, joka oli minulta kadonnut niin pitkäksi aikaa. Tässä oli jälleen pikseliukko ja hänen virtuaalinen lapionsa, hirviöt jotka häntä jahtasivat, tikapuut, tiilestä rakennetut tasot. Ja vielä yksi toiminto, jota en edes pelin ensi kertaa nähdessäni ollut huomannut: happimittari, joka tasaisesti kului loppuun ja rajoitti pelaajan hirviöiden voittamiseen käytössä olevaa aikaa.
Space Panic Youtubessa, käyttäjältä Arcade Classics
Kun muistelen Space Panic-peliä, vahvistuu tuntu että se todella sytytti innostukseni videopelehin ja sai minut tykästymään erityisesti tasohyppelypeligenreen. Pelaamistani peleistä muistan parhaite monet tasohyppypelit, varsinkin kotitietokoneajoilta, jolloin omaan kotimikrooni sain useita lajityypin edustajia. Kyllähän tuli muitakin lajityyppejä pelattua: avaruusräiskintää eli shoot’em uppeja kuten Gyrussia, Galaxiania ja Zaxxonia, kilpa-ajopelejä kuten Pole Positionia ja Pitstoppeja, tekstiseikkailuja kuten Zorkkia ja HItch Hiker’s Guide To The Galaxya, sokkelojuoksupelejä kuten Pacmaniä, Dig Dugia ja Boulder Dashia. Silti huomasin palaavani yhä uudelleen pelaamaan juuri tasohyppelyitä: Lode Runneria, Mr. Do’s Castlea, Hunchbackia, Jumpmania, Monty Molea, Manic Mineriä, ja tietysti Donkey Kongia.
Enkä ole yksin. Tasohyppelyiden evoluutiota on vienyt eteenpäin erityisesti Nintendo Super Mario-peleillään. Niissä on edelleen pelin ytimessä juokseminen, kiipeäminen, hyppiminen, vihollisten välttely ja tuhoaminen, tavaroiden ja apuvälineiden keräily ja käyttö. Erityisesti lapset edelleen aloittavat usein peliharrastuksen tasohyppelypeleistä, eikä liene montaakaan videopelien pelaajaa ylipäätään joilla ei olisi lämpimiä muistoja genren pelien parissa, vaikka monet myöhemin ovatkin siirtyneet aikuisempiin pelityyppeihin kuten taktisiin joukkuetaisteluihin, simulaatioihin ja strategiapeleihin.
Itse tietenkin pidin näistä varhaisista videopeleistä niin paljon että ostin kolme ensimmäistä tietokonettani paitsi pelaamista myös pelien tekemistä varten. Seuraavissa blogikirjoituksissani aion kertoa varhaisista yrityksistäni tehdä pelejä ja niiden tuloksista. Tasohyppelyt säilyivät suosikkinani myös siirtyessäni vähitellen pelkästä pelien pelaajasta omien pelien tekijäksi.
--